Julkaistu Tamperelaisessa 10.12.2011, kirjoitettu yhdessä Keski-Tampereen Vasemmiston puheenjohtajan Seppo Säämäen kanssa

--- --- ---

Tämänvuotinen Apps4Finland -kilpailu oli läpimurto avoimen datan kentällä. Nyt kolmantena vuotena järjestetyssä tapahtumassa kilpailutöiden määrä räjähti viisinkertaiseksi edellisvuoteen nähden. Tampereeltakin oli kilpailussa useampia osallistujia.

Apps4Finlandin (http://apps4finland.fi) tarkoituksena on innostaa ihmisiä hyödyntämään eri tavoin julkishallinnon avoimia tietovarantoja. Tällainen ”avoin data” voi olla mitä vain ilmakuvista ja kartoista bussiaikatauluihin ja kunnan talouslukuihin. Olennaista on, että tietoaineisto on saatavilla vapaasti ja se on koneellisesti käsiteltävässä muodossa.

Palkituista töistä esimerkiksi ”Miten menee, kunta?” (http://www.wanhala.net/kunnat/) näyttää Suomen karttakuvalla eri kuntien taloudelliset tunnusluvut vertailukelpoisessa muodossa. ”Tilannekuva” visioi miten valtion kriisiviestintä tulisi hoitaa verkossa. ”Verokuitti” (http://www.verokuitti.fi/) esittää valtion budjetin helposti ymmärrettävässä muodossa.

Kilpailussa oli mukana myös työkaluja poliittisesti aktiivisille kansalaisille. ”Puheenvuorot” (http://puheenvuorot.kansanmuisti.fi/) seuraa kansanedustajien pitämiä puheita eduskunnassa.

”Punakynä” (http://punakyna.net) avaa joustavan näkymän Tampereen kaupungin esityslistoihin ja päätöspöytäkirjoihin. Molemmat antavat virallisia palveluita paremmat välineet hakukoneiden käyttöön sekä sosiaalisen median hyödyntämiseen.

Dataa avattaessa ei tarvitse tietää etukäteen, miten sitä tullaan hyödyntämään. Tärkeää on vain antaa mahdollisuus uutta luoville ja yllätyksellisillekin tavoille hyödyntää tietoa. Tuloksena voi olla kännykkäsovellus, ihmisten elämää helpottava julkinen palvelu, yhteiskunnallinen kannanotto tai vaikkapa taiteelllinen esitys.

Monesti julkishallinnon sähköiset palvelut voivat rakentua huomattavasti nopeammin kun niitä rakentavat tietotekniikan ammattilaiset, harrastajat ja kolmannen sektorin innovatiiviset ihmiset kuin jos niitä kehitettäisiin vain kalliiden ja massiivisten julkisten kehityshankkeiden turvin.

Samalla avoin data antaa mahdollisuuksia tutkimukselle, uudenlaiselle kansalaisosallistumiselle sekä yrittäjyydelle.

Kukaan ei vielä tiedä, mitä kaikkea avoimesta datasta saadaan irti. Julkishallinnon betoniseinien sisällä muhii kansallisomaisuus, tiedon kultakaivos josta on mahdollista louhia uutta tietoa sekä jalostaa uusia innovatiivisia tuotteita.

Virkamiehet, kaupunginvaltuutetut sekä kansanedustajat – teillä on mahdollisuus viedä eteenpäin datavarastojen avaamista! Selvittäkää mitä tietoa pölyttyy arkistojen ja tiedostojen uumenissa, tehkää aloitteita tiedon avaamisesta ja kertokaa avoimen datan mahdollisuuksista. Kysymys on verovaroin tuotetun tiedon yhteisestä omistuksesta ja hallinnon avoimuudesta.

Julkisin varoin tuotettu tieto kuuluu kaikkien käyttöön!

Alvaro Brechnerin Bad Day to Go Fishing (2009) on koko joukon mainintoja kerännyt espanjalais-urugualainen elokuva ja nuoren tekijänsä ensimmäinen kokopitkä ohjaus. Siinä painimatseilla itsensä työllistävä lihaskimppu Jacob van Oppen (Jouko Ahola) sekä tämän parivaljakko, pikkunilkki mutta toverillinen agentti, taistelevat ratkaisevan ottelunsa. Ja kuinka ollakaan elokuva kertoo prekariaatista – Brechnerin sitä varmasti ajattelematta.

Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole prekariaatin ilosta, vaan surusta.

Lue koko arvio verkkolehti Megafonista...

Euroopan yllä leijuu kommunismin aave. Marx kääntyy haudassa jaloilleen. Virenin ja Vähämäen Perinnöttömien perinne (Tutkijaliitto 2011) on tervetullut puheenvuoro kaikuihin, jotka pelottavat niin oikeistoa kuin vasemmistoakin. Keskustelu kommunismista on täällä tänään, eikä kukaan koe syyllisyyttä historiasta.

Virenin ja Vähämäen Perinnöttömien perinne on työkalu. Se on argumentatiivinen avaus, jolla on oma koherenssinsa mutta josta ei puutu heittoja ja langanpätkiä. Perinnöttömien perinne on sekä Marx-tulkinta että tilanneanalyysi nykykapitalismista. Se on myös suoraa dialogia puoluevasemmiston ja autonomian rajamailla viime vuosina käytyyn keskusteluun.

Lue lisää verkkolehti Megafonista...

Jean-Pierre Jeunet tunnetaan varmasti parhaiten hipsterielokuvastaan Amélie. Varsinaisen läpimurtonsa hän teki kuitenkin jo kaksikymmentä vuotta sitten elokuvallaan Delicatessen. Siinä syötävän suloisen tytsyn sijaan syödään ihmisiä nälkään. Nyt Jeunet teki elokuvan prekariaatista – ehkä tietämättään.

Jeunet'n uusin, Micmacs, on jo pari vuotta vanha, mutta se tuntuu jääneen vähälle huomiolle. Silti elokuvaa voi hyvin pitää koko tuotannon parhaana. Sen tarina alkaa, kun elokuvavuokraamon työntekijää Bazilia, isättömäksi jäänyttä poikaa, ammutaan vahingossa muttei kuolettavasti.

Työpaikka menee, mutta luoti johdattaa aseteollisuuden sylttytehtaalle. Bazil haluaa kostaa.

Lue lisää verkkolehti Megafonista...

Jos joku, niin Yrjö Kallinen (1886-1976) oli periaatteen ihminen. Toisen maailmansodan jälkeen Suomen puolustusministerinäkin toiminut Kallinen oli sosialidemokraatti, pasifisti, teosofi ja edistysmielisen osuuskuntaliikkeen tunnettu agitaattori. Sisällissodassa hän sai useamman kuolemantuomion, mutta yhtään ei pantu toimeen. Sotaan hän oli osallistunut rauhanneuvottelijana.

Puolustusministeriksi Kallinen nimitettiin, koska suurelle ja mahtavalle naapurivallalle haluttiin tehdä selväksi Suomen siirtyneen rauhanomaisen rinnakkaiselon aikaan. Tosin Kallinen itse vastusteli nimitystä, sillä hän ei halunnut esiintyä armeijan tilaisuuksissa. Kallinen kuului sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, mutta asemoitui sen sisäiseen oppositioon.

Lue lisää verkkolehti Megafonista.

Anarkistit tuhosivat taannoin Rekolan aseman turvalaitekaapin, kuten varmaan kaikki muistavat. STT:n toimittaja Maria Annala soitteli pian tapahtumien jälkeen ja halusi haastatella anarkismista. Kerroin, etten ole seurannut tapahtumia kovinkaan tarkasti, joten en osaa sanoa tästä kyseisestä iskusta käytännössä mitään.

Annala oli kuitenkin tekemässä vain anarkismia taustoittavaa juttua, joten jutussa ei pyydettäisikään sanomaan mitään erityistä Rekolan iskuista. Niinpä totesin, että toki voin anarkismista liikkeenä jutella, sen minkä nyt tiedän oman tietämykseni ja liiketutkimuksen perusteella.

Juttuun ei lopulta tullut paljoa minulta, mutta sen jälkeen yhteyttä otettiin vielä parista muustakin lehdestä, kuten Seurasta ja jostain paikallistoimituksesta en-todellakaan-muista-mistä. Niihin lähetin alla olevat kirjalliset vastaukset.

Laitan ne nyt tännekin, niin ovat esillä. Joku anarkisti esittelisi anarkismia varmasti paremminkin, mutta itse, mutta nyt pyrin sanomaan jotain yleistä tutkijan näkökulmasta.

Silvuplee.

Random-vastauksia anarkismista

En-muista-mistä kysyttiin:

Ainakin tuntuu siltä, että suomalaiset aktivistit ovat olleet melko kiltisti viime vuosina, ainakin ilkivallan osalta. Onko mielikuva oikea?

Tilastoja minulla ei ole käytössä, mutta mielikuva vastaa myös omaa tuntumaani. Omaisuuden vahingoittamista on tapahtunut verraten vähän. Toisaalta esimerkiksi eläinaktivistit ovat organisoineet mittavia ja ammattitaitoisia paljastuskampanjoita, joissa on uhmattu lakia ja järjestystä. Nämä ovat ennemminkin uudenlainen voimannäyte kuin aktivismin laantumista tai maltillistumista. Internetin hyökkäysverkot ovat myös uudenlainen suoran toiminnan muoto, joihin luultavasti osallistuu myös suomalaisia internet-aktivisteja ilman, että tämä näkyisi suomalaisessa julkisuudessa.

Yleisesti voidaan sanoa, että suomalainen protestointi on maltillista ja kynnys jopa kansalaistottelemattomuuteen on korkealla. 1990-luvun ekoradikalismin aikana tapahtunut järjestelmällinen omaisuuden vahingoittaminen oli murtuma pitkässä juoksussa. 2000-luvulla on ollut vaimeampaa, mutta luultavasti kansainvälistyminen on tässäkin tullut jäädäkseen ja omaisuusvahinkoja tullaan näkemään. Mittakaavasta on vaikea sanoa, se liittyy yleisempiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin, kuten nuorisotyöttömyyteen, lähiöiden rakennemuutokseen ja viranomaisten toimintatapoihin.

Jos on, onko jokin muuttunut tai muuttumassa kun ”anarkisteiksi” ilmoittautuvat ottavat vastuun kourallisesta iskuja pääkaupunkiseudulla?

Minun on mahdotonta arvioida näiden kyseisten sabotaasien merkitystä liikeverkostoissa. Olisi tunnettava edes jotenkin iskun tehneiden sosiaalista asemaa kyseisissä piireissä. Mahdollisesti turhautumista siihen, ettei mitään tapahdu, on ilmoilla enemmänkin. Kun samalla talouskriisi, ekologiset ongelmat ja sosiaalisen epävarmuuden lisääntyminen tuottavat kokemusta nyky-yhteiskunnalla epälegitiimiydestä, voivat jotkut herkistyä haistattamaan paskat kaikelle sabotaasienkin muodossa.

Monet anarkisteiksi itseään kutsuvat tuomitsevat iskun, jotkut jopa salaliittoteoretisoivat ja epäilevät ilmoittautujia anarkistien vastustajiksi. Tuntuu, että useimmille teko on tullut täytenä yllätyksenä. Aktivistien viimeaikaista toimintaa tuntien, miten uskottava tuo ilmoittautuminen on?

Koska Suomessa ei ole kulttuuria saati radikaaliliikkeiden kriittistä massaa sille, että tuhotöiden kunniasta kilpailtaisiin, pidän ilmoituksia suhteellisen uskottavina. Mustamaalauskampanjakaan ei ole täysi mahdottomuus, sillä meille on rantautunut jonkin verran äärioikeistolaista ainesta. Arvelen kuitenkin, että puhtaasti mustamaalaustarkoituksessa ei otettaisi kummoisia riskejä ja luultavammin sellaista ilmenisi ennemminkin jonkin aktivistien oman kampanjan yhteydessä kuin tällä tavoin ikään kuin tyhjästä.

Yllättyneisyys ei välttämättä liity omaisuuden sabotointiin sinänsä, vaan ilmentää ärtymystä tekotapaa kohtaan. Teot eivät ilmennä laajempien joukkojen kollektiivista tahtoa ja kytkeydy johonkin yhteiseen ja konkreettiseen kamppailuun, vaan näyttäytyvät sekoiluna ja sooloiluna, joka kaiken lisäksi kohdistuu yleisesti arvostettuun kohteeseen, julkiseen liikenteeseen, eikä selkeisiin vihollisiin.

Moni viranomainen on sanonut, että tällaiset iskut ja niiden esilläolo mediassa johtaa siihen, että iskuja tehdään lisää ja että se innostaa matkijoita. Onko tässä perää?

Toimintatyyli itsessään saattaa todellakin innostaa joitain, vaikka teon perustelut tai kohde eivät innostaisikaan. Esimerkki voi madaltaa kynnystä tehdä jotain vastaavaa myös itse, mikäli iskujen tekotapa vastaa pitempään jatkuneeseen turhautumiseen ja toivottomuuteen. Puhtaasti ulkoiseen matkimiseen en usko, ellei sitten puhuta joistain mielenterveysongelmaisista erityistapauksista. En näe ilmoilla kuitenkaan mitään vastaavaa nostetta kuin 1990-luvun turkistarhaiskujen jälkeen.

Miksi Suomessa on niin helppo toteuttaa tällaisia iskuja ja pitäisikö nyt varautua siihen, että iskuja tehdään lisää?

Suomi on iso maa ja jonkinlaisia iskuja on varmasti aina helppoa tehdä, vaikka ihmisten valvontaa kiristettäisiin miten paljon. En lähtisi kampanjoimaan näillä iskuilla valvonnan lisäämisen puolesta, vaikka jotkut populistit saattavat sitäkin yrittää. Pitkässä juoksussa tulemme varmasti näkemään kaikkea samaa, mitä maailmalla jo tapahtuu. Ennen kaikkea kyse on siitä, miten poliittinen koneistomme kykenee ratkomaan sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia sekä vastaamaan kärjistyvään ekologiseen tilanteeseen.

Seura-lehdestä kysyttiin:

Tuntuu, että anarkismilla tarkoitetaan eri medioissa eri asioita. Mitä sinun mielestäsi anarkismilla tarkoitetaan?

Anarkismi on yhteiskunnallinen liike ja aatesuuntaus, joka pyrkii hylkäämään valtion ja ylipäätään kaikki hierarkkiset valtasuhteet. Tässä mielessä anarkistit tavoittelevat täyttä itsemääräämisoikeutta elämäänsä. Anarkia kaaoksena on ehkä enemmän alakulttuuri, joka korostaa nihilismiä ja rappioromantiikkaa.

Suomessa on 1990-luvulla ollut toiminnassa Suomen AnarkistiLiitto. Mikä oli SAL ja mihin sen toiminta loppui?

SAL oli anarkistiryhmien yhteistyöverkosto. Käsittääkseni SAL:n toiminta yksinkertaisesti hiipui ja kävi tarpeettomaksi kun anarkistit kanavoivat toimintansa erilaisten ekoradikaalien ja antimilitarististen liikkeiden sisälle.

Onko anarkismi aina vasemmistolaista toimintaa, vai pitääkö se tosiaan irrottaa kokonaan perinteisestä puoluekentästä?

Anarkistit kritisoivat perustavasti edustuksellista demokratiaa, eivätkä yleensä toimi sen puitteissa mitenkään. Historiallisesti anarkismi on osa työväenliikettä ja se on sikäli vasemmistolaista, porvariston vastaista. Puoluepoliittista vasemmistoamme anarkistit tuskin kuitenkaan katselevat hyvällä.

Onko maailmanhistoriassa tunnettu hyvin toimineita anarkistisia yhteisöjä?

En osaa osoittaa nimiä, mutta käsittääkseni erilaisia kyläyhteisöjä, kommuuneja ja muita kollektiiveja on ollut ja on eri puolilla edelleen. Eurooppalaisittain anarkistien suurempi merkitys tulee nykyään varmasti anarkistien osallistumisesta erilaisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja kansalaisjärjestöihin.

Nyt julkisuudessa mainittujen tuhopolttojen tekijöiksi on väitetty anarkisteja. Jotkut ovat sanoneet iskujen pilaavan anarkistien maineen. Mutta eikö ole absurdia ajatella, että vallitsevan kapitalistisen yhteiskunnan ulkopuolella toimivan anarkistiryhmän maine olisi enemmistöyhteiskunnan silmissä hyvä?

Mitkään muutosvoimaiset yhteiskunnalliset liikkeet eivät voi perustaa toimintaansa hyvälle maineelle porvarillisessa mediassa. Sen sijaan liikkeiden jäsenet voivat kyllä vaikuttaa mediakuvaansa esimerkiksi suunnittelemalla tiedotuksen huolellisesti ja pitämällä huolen, että ulostulot medioissa perustuvat kollektiivisille linjauksille, eikä yksittäisten ihmisten ailahteleville mielipiteille. Media tulee silti aina esittämään liikkeistä mitätöiviä juttuja - yhtä varmasti kuin liikkeet tulevat aina rikkomaan lakia ja järjestystä. Tämä ei tietysti tarkoita, että kaikki rikkominen olisi yhtä järkevää liikkeen tavoitteiden kannalta.

Kuva: http://twi-ny.com/blog/wp-content/uploads/2011/04/discreet-charm1.jpg

Vasemmistoliitto äänestettiin sunnuntaina hallitusvastuuseen yhdessä kokkarien, krisujen, demujen, ruotsinkielisten sekä vihreiden kanssa. Toivomamme punavihreä koalitio toteutuu siis nyt hallituksen sisällä, mutta erikoisen nurinkurisessa muodossa - kokoomuksen luotsaamana ja kristillisfundamentalistien avittamana.

On sanottu, että historia toistaa itseään, ensin tragediana, sitten farssina. Tässä tapauksessa ehkä farssista tuli kuitenkin tragedia. Kataisen johtama ensimmäinen neuvottelukierros oli sentään vielä humoristista sekoilua kun taas jälkimmäinen rundi sinetöi kaikella vakavamielisyydellä sen, minkä ei kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla mahdollista.

Tulemme todistamaan jo toiseen kertaan lyhyellä ajalla, kuinka oikeisto ensin johtaa yhteiskunnan talouskriisiin, josta vasemmisto sitten lähtee kantamaan vastuuta.

En kommentoi tässä sen kummemmin hallitusohjelman yksityiskohtia, hyviä tai huonoja. Niistä voi lukea vaikkapa Annna Kontulan tai Pia Lohikosken kirjoituksista, jo yllekin linkatusta Heikki Patomäen arviosta tai Vasemmistonuorten kannanotosta. Avaan sen sijaan joitain ajatuksia liittyen strategiseen poliittiseen tilanteeseen.

On ehkä paikallaan sanoa, että olen kirjannut nämä ajatukseni ylös lähinnä kylmän kyynisesti, en suinkaan “tunteellisena”, kuten hallituskriitikkoja näinä päivinä nimitellään syystä, jota minun on paitsi tunteettomana myös järjettömänä ihmisenä vaikea ymmärtää.

Vasemmiston päätös herättää varmasti epätoivoa kaikissa niissä, jotka ennen vaaleja näkivät vasemmistossa mahdollisuuden kehittää puoluepoliittista vastavoimaa oikeistolle ja pystyyn kuolleelle puoluekoneistolle ylipäätään.

Vaikka vasemmisto hävisikin kannatuslukemissaan, tapahtui kannatuksessa laadullisesti merkittäviä avaumia. Vaalien jälkeen puolueeseen liittyi yli tuhat uutta jäsentä, joiden takana on varmasti vielä useampi tuhat uutta symppaajaa. Osa näistä oli aiemmin puolueesta eronneita paluumuuttajia, jotka näkivät vasemmistossa jälleen elävöitymisen ja radikalisoitumisen merkkejä.

Toiset olivat oletettavasti uusia kokeilijoita, jotka näkivät nyt uudistuvassa vasemmistossa mahdollisuuden puoluepoliittisesti järkevään vaihtoehtoon.

Uskon, että monet näistä näkivät vasemmistossa nimenomaan mahdollisuuden poliittiseen vaihtoehtoon, joka olisi selkeä vastavoima politiikalle, joka ei aseta oikeita kysymyksiä, vaan suoraan sanottuna jauhaa paskaa riippumatta siitä, kuka niin sanotusti on vallassa. En usko, että kyse oli niinkään niistä näistä yksittäisistä ohjelmallisista tavoitteista, vaan siitä, että hetken vasemmisto osasi rokata ja rollata esille laajempaa visiota, vaikkakin vasta orastavaa.

Ei ollut vasemmistolta mikään mitätön saavutus kyetä esiintymään edes jossain määrin uskottavana puoluepoliittisena vaihtoehtona vastakohtana hajuttomiksi ja mauttomiksi muuttuneille valtapuolueille. Järjestöelämää omissa kaveripiireissään elävät puolueaktiivit tuskin oikein ymmärtävät tätä. Suurelle osalle ihmisistä puolueet näyttäytyvät vieraannuttavilta ja surkuhupaisilta bullshit-bingon pyörittäjiltä. Eikä työväenpuolue vasemmiston kyky puhutella nykytyöväkeä ole varmasti poikennut juurikaan tästä.

Nyt vasemmisto, tuo epäonnistuneen sosialismin ja teollisen massayhteiskunnan muistoissa sekä epämääräisissä omantunnon arvoissa matava puolue, kykeni antamaan lupauksen muuttumisesta tulevaisuuden poliittiseksi vaihtoehdoksi vaihtoehdottomuutta vastaan. Selkein läpimurto tapahtui Helsingissä, minkä merkitystä ei voi liioitella, onhan kaupungistuminen tulevaisuuden keskeinen kehityssuunta, johon myös työelämän ja elämänmuodon muutokset kytkeytyvät.

Jatkaminen puolueen uudistamisen ja uuden vasemmiston poliittisen luomisen tiellä olisi tässä tilanteessa edellyttänyt uskoakseni ennen kaikkea oppositioliikkeenä toimimista, ei vastuunkantoa siitä ahdingosta, johon porvarillinen valtiovalta on kriisiytyvässä velkataloudessa ajettu. Juuri vastuuttomuus olisi ollut tie puoluekulttuurin perusteelliseen uudistamiseen.

Sivumennen mainiten ei pitäisi naureskella sille röyhkeälle eleelle, jonka vastuusta kieltäytyneet persut tekivät jättäessään establoituneet poliitikot rypemään omassa kusisessa liemessään.

Totta toki on, että vasemmisto saa nyt joitain ohjelmallisia tavoitteitaan piirun verran eteenpäin. Pahoin vain pelkään, että nämä saavutukset tulevat näyttäytymään mitättömiltä pilkunviilauksilta suhteessa siihen, miten kipeästi monet kaipaisivat politiikkaan todellista vaihtoehtoa, joka pystyisi haastamaan pysähtyneisyyden tilan ja pöhöttyneen parlamentarismin.

Satasen korotus työkkäriin on varmasti ihan kiva, joskin olisi rehellistä tunnustaa, ettei se paikkaa edes etuuden jälkeenjääneisyyttä. Parin kympin “historiallista” toimeentulotuen nostoa ei voi oikein ymmärtää kuin vittuiluksi. Eikä kumpikaan korotuksista ole oikein missään suhteessa vasemmiston tavoitteeseen nostaa perusturva yhtenäiselle 750 euron tasolle ensiaskeleena perustulon läpiajamiselle.

Olen tässä ehkä epäreilu ja valikoiva, sillä kaikki ovat varmasti yksimielisiä siitä, että vasemmiston neuvottelijat tekivät paljon duunia ja vaikuttivat monin tavoin lopputulokseen. Olen kuitenkin mielestäni johdonmukainen sen suhteen, ettei “vaihtoehto” tai “suunnanmuutos” ole sama asia kuin jotkut yksittäiset parannukset, vaikka niitä sinänsä voi kannattaakin logiikalla “helmiä sioille”. Kun haetaan vaihtoehtoa tai suunnanmuutosta haetaan muutosta kokonaisuutta määräävässä logiikassa ja hegemoniasuhteissa.

Hallitusohjelma ei ole edes koko kuva. Se jättää asioita auki ja neljän vuoden aikana tulee eteen paljon kokonaan uutta. Ohjelmassa ei ole kyse siitä, että se olisi nyt vain teknisesti toteutettava, kuten jo ohjelman määrätty epämääräisyyskin osaltaan kertoo. Mitä politiikkaa se edes olisi? Ohjelma on ohjelma, toteutus on toinen juttu ja tulevaisuus on avoin.

Kokoomus - Suomen parhaiten johdettu ja resursoitu aktivistipuolue - tulee vyöryttämään omia tavoitteitaan läpi hallituskauden kaikissa mahdollisissa neuvotteluissa. Demarit ovat yksi suuri korporatistinen muumio, joka puolustaa ikuisesti menneisyyttään. Jne. Eikä tilannetta tule helpottamaan, että eurooppalainen talouskriisi osoittautuu hyvin mahdollisesti jopa vakavammaksi ja sitkeämmäksi kuin nykyisissä leikkauslistoissa (tai niiden rivien välissä) uskalletaan arvella.

Toivottavasti vasemmisto on edes valmis kävelemään ulos hallituksesta ja toimimaan muutenkin hävyttömän tylysti hallituskumppanina.

Ohjelmaan tuijottamisen sijaan on hyvä katsoa myös koko prosessia. Itseäni ei tässä kiinnosta niinkään neuvottelujen epäavoimuus, vaan sen aikana hukattu mahdollisuus tehdä historiaa sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tarkoitan tällä sitä erityistä katkosta, joka syntyi kun Kataisen Kokoomus ajettiin tyhjän päälle vasemmiston ja demarien kävellessä ulos hallitusneuvotteluista. Tilanne oli pysäyttävä ja on edelleen vaikea käsittää, miten siitä kuitenkin lopulta tultiin ulos täydellisessä sovinnossa muuttamatta mitään neuvottelujen kokoonpanossa.

Kokoomus oli historiallisen legitimiteettikriisin partaalla, mutta kukaan ei uskaltanut tyrkätä alas. Mitä vain olisi voinut tapahtua, mutta kaikki olivat tyytyväisiä kun kaikki jatkui ennallaan.

Sanokaa toki, että minä en tunne poliittisia realiteetteja, että Kokoomus on suurin puolue, että ulossmarssi vaikutti kyllä neuvotteluihin jne. Mutta minä sanon, että totisesti vaihtoehdottomuuden aika ei ole ohi! Nyt vaalien suurin voittaja on oppositiossa ja suurin floppaaja pääministeripuolueena. Eikä mitään uutta auringon alla.

Totuus suomalaisesta politiikasta on nyt tässä: oppositio sanoi Kataiselle soo soo.

Tämän poliittisen tragedian myötä oppositiotila jää nyt kansallismielisille persuille, jotka tulevat varmasti lypsämään kaiken irti eurooppalaisen talouskriisin vaikutuksista “Suomen kansaan”. Persuille jäi näin kaikki tila nostattaa vihaa ihmisten vapaata liikkuvuutta, elämänmuotojen moneutta sekä eurooppalaista yhteiskuntaa kohtaan. Persujen antielitismi on tietenkin sinänsä tervetullutta, mutta samassa paketissa tulee nyt myös täyslaidallinen kansallismielisyyttä, suomalaista yhtenäiskulttuuria, kovan työn kunniaa, kansallisen edun hapatusta ja muuta taantumuksellista paskaa.

Tätä vastaan vasemmiston olisi tullut kyetä avaamaan oma antielitistinen ikkunansa Eurooppaan. Vasemmiston olisi tullut asettua kansoja ja isänmaita vastaan ihmisten ja duunarien puolelle - aina omaa suomalaiskansallista historiaansakin uhmaten. Täältä olisi voinut löytyä kokonaan uusi vasemmisto.

Se ei olisi ollut vaikeaa, sillä ympäri Eurooppaa nousee tänään laajoja protesteja, joissa rakennetaan uutta eurooppalaista solidaarisuutta leikkauksia ja pankkien riskien sosialisointia vastaan (btw. suorassa solidaarisuudessa koko Välimeren ja Lähi-idän aluetta kiertävän kapina-aallon kanssa!).

Vaikuttaa kuitenkin, ettei vasemmistossa seurata yhteiskunnallisten liikkeiden kamppailuja tai pyritä toimimaan osana niitä. Kokoustetaan vain talous- ja sosiaalipoliittisena asiantuntijakerhona, jolla on niitä näitä hyvinvointivaateita ajettavanaan osana porvarillista poliittista järjestelmää. Tosin asiantuntijoitakin on rajatusti, kokoustajia kourallinen enemmän.

Toisaalta totta on sekin, ettei vaihtoehtokaan olisi ollut herkkua. Oppositiorintama persujen ja kepuleiden kanssa olisi pahimmillaan voinut antaa uutta tilaa vasemmiston kansallismielisille voimille Eurooppa-kehitystä vastaan. Niin ikään tuntuu liioitellulta odottaa oppositioliikettä organisaatiolta, joka ei ole vuosikausiin organisoinut muuta kuin kokoustoimintaa.

Spekuloidaan kuitenkin. Jos vasemmisto olisi jäänyt oppositioon, olisi se voinut kutsua koolle hallituksen, edustajiston ja joidenkin muiden elinten välisen yleiskokouksen, jossa puolue olisi määritellyt vaikkapa kolme valtakunnallista kampanjaa tuleville vuosille. Nämä olisivat voineet koskettaa vaikkapa sellaisia aiheita, kuten peruspalvelut, perustulo, työmarkkinoiden epävarmuus, koulutusjärjestelmän muutos, pankkituet ja niin edelleen.

Puoluetoimisto ja piirien toimitsijat olisi sitoutettu koordinoimaan kampanjoita ja niiden tarvitsemaa materiaalituotantoa. Sisällöllisesti kampanjat olisi suunniteltu valtakunnallisissa toimintayhmissä, jotka olisi koottu avoimesti yleiskokouksessa. Eduskuntaryhmä olisi sitoutettu toimimaan kampanjoiden puolesta parlamentissa ja medioissa.

Kriittinen massa kampanjoihin olisi haettu osastojen kautta. Jäsenistön lisäksi väkeä olisi haettu avoimesti paikallisista yhteiskunnallisista verkostoista. Erityisesti olisi pyritty osallistamaan puolueen uutta jäsenkuntaa, joka tunnetusti janoaa toimintaa, kunhan sitä vain osataan antaa.

Toimintakeinot ja niihin liittyvät materiaalit olisi ideoitu osin keskitetysti toimintaryhmissä, mutta myös paikallista oma-aloitteisuutta ja innovatiivisuutta olisi suosittu. Toimivat ideat olisi levitetty koordinaattorien ja yhteisten kokoontumisten välityksellä kaikkien käyttöön. Kampanjoilla olisi näkyvät internet-sivut eikä toimintakeinoissa kaihdettaisi myöskään kansalaistottelemattomuutta.

Suurin piirtein tällainen rakenne löytyy kaikista jotenkin toimivista kansalaisjärjestöistä. Puolueelta, jolta voisi odottaa vuosien varrella hioutunutta ammattimaisuutta ja kylmäveristä tehokkuutta, ei löydy mitään valtakunnallista kampanjaorganisaatiota, toimintaryhmiä tai pyrkimystä rakentaa sellaisia.

Kun itse lähdin mukaan vasemmistoon, piti Paavo Arhinmäki voimakkaasti esillä ajatusta siitä, että vasemmistosta on tultava toiminnallisesti kansalaisjärjestö. Käytännössä kuitenkin vain Vasemmistolinkissä on kehittynyt tämänsuuntainen toimintatapa, ja se on yksin linkkiläisten ansiosta, ei puolueen. Puolueessa asian eteen ei tietääkseni ole tehty yhtään mitään.

Ja tuskinpa tullaan tekemäänkään. Tekemättömyyttä voi viime vuoden osalta perustella vaalikiireillä, ja seuraavaksi kaikki aika meneekin varmaan hallitustyöhön. Kuitenkaan tämänsuuntainen uudistus puoluetoiminnassa ei voi kasvaa pieninä puroina ruohonjuuritasolta, vaan se tulisi toteuttaa kertarysäyksellä juuri Arhinmäen kaltaisen valistuneen ja uskottavan johtotähden toimesta. Vaikea uskoa, että ministeri Arhinmäeltä liikenisi enää sitä vähääkään aikaa puolueensa uudistustyöhön.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Jotkut ehkä eroavat puolueesta, mutta itse pitäisin tärkeämpänä, ettei puolueessa lähdetä sille samalle puoluekurinalaisuuden linjalle, jossa esimerkiksi vihreät ovat rypeneet hallitusvastuunsa aikana. Siis sen sijaan, että hallitusratkaisuja ryhmityttäisiin puolustelemaan vain siksi, että on pidettävä omien puolta ja että puolue näyttäytyisi yhtenäisenä ulospäin ja että sen sisällä toimittaisiin yksissä tuumin yhteisten asioiden eteen, on hallitusta kritisoitava niin kuin sitä olisi kritisoitu oppositiostakin käsin.

Sisäisen debatin ja väännön on jatkuttava avoimena. Muuten puolue muuttuu epä-älylliseksi ja epäinnovatiiviseksi kanalaumaksi, ja todellisen poliittisen vaihtoehdon luominen tukahtuu neljän vuoden selkään taputtelun alle. Ei tämä ole vastakohta sille, että kaikki ovat varmasti kiinnostuneita seuraamaan, mitä hallituksessa on mahdollista saada aikaiseksi kunhan linjana on vastapelurien jatkuva syyttäminen eikä yhteisvastuun Suomi.

Toisaalta lienee yhtä lailla selvää, ettei hallituspuolue ole nykyisissä yhteiskunnallisissa suhdanteissa ja sateenkaarikoalition muodossa ole erityisen kiinnostava väline minkään uuden toiminnan tai liikehdinnän organisoimiseksi. Oppositiopuolueen tunnuksia kohtaan olisi voinut tuntea tiettyä vastarinnan ja muutosvoiman intohimoa, mutta lataukset ovat nyt päinvastaisia. Siksi arvelen, että energiat kanavoituvat monilla ennemminkin ulkoparlamentaarisen vasemmiston sekä autonomisen yhteiskunnallisen toiminnan puolelle.

Itselleni tilanne tarkoittaa jokseenkin seuraavanlaista sixpackia: Kulttuurikahvila Hertta, yhteiskunnallisten opistojen verkosto, verkkolehti Megafoni, perustuloverkosto sekä commonsien ja osuustoiminnan poliittinen tutkimus. Lisäksi olisi jotenkin edistettävä Euroopan yllä kummittelevan väen kapinaa.

Koska kriittistä keskustelua, argumentatiivistakaan, ei puolueissa ymmärretä välttämättä resurssiksi, vaan osoitukseksi “hankalasta tyypistä”, joka yrittää vain kampittaa “omiaan” (jopa Vasemmistoliitossa, jonka pitäisi olla voimien liitto, eikä bolshevistinen kaaderisto), todettakoon lopuksi, etten missään vaiheessa ole ollut hallitusneuvotteluja vastaan. Totta kai vihollisen kanssa kannattaa niin sanotusti koittaa!

Tosin hämmentynyt olen ollut siitä, ettei neuvotteluja käytetty systemaattisesti vihollisen kasvojen paljastamiseen, vaan tiedotuksessa korostettiin ennemminkin yhteishenkeä ja yhteistä tahtotilaa. Tämä oli hämmentävää ja lannistavaa, eikä mitenkään madaltanut neuvottelujen salailusta jo sinänsä johtunutta epäluuloisuutta.

Harmillista on myös neuvottelujen jälkeen sinänsä demokraattisesti tehty päätös, joka osoittaa, ettei vasemmistossa uskota, että oikeistoa vastaan olisi mahdollista rakentaa sellainen punavihreä koalitio, joka todella syrjäyttäisi nykyisen vallan, siis todella syrjäyttäisi sen. Poliittisen vaihtoehdon rakentamisen sijasta halutaan vain “vaikuttaa”.

Niinpä toivotalkoot jatkuvat kun muutakaan ei ole.