Tampereen työväenmuseo Werstaalla järjestetään ensi lauantaina kirjallisuustapahtuma, jossa itsekin olen esiintymässä.

Päivän ohjelmaan voit tutustua täällä: http://www.tkm.fi/tyovaenkirjallisuudenpaiva/

Itse olen Werstaan kakkoskerroksen lavalla: http://www.tkm.fi/tyovaenkirjallisuudenpaiva/ohjelma_tyovaentalo.htm

"16.00 - 16.30 Paskaduuneista barrikadeille. Tutkija Jukka Peltokoskea haastattelee Timo Forss. Into Kustannus"

Tervetuloa moikkaamaan! Saa haastaa.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Aamulehden blogissani, jonka yleisölle se oli myös suunnattu, http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/seksuaalivallankumous-on-jo

--- --- ---

Kävin tänään Tampere Pridessa. Kuvia kulkueesta voit katsoa Flickr-sivuiltani: www.flickr.com/photos/43559685@N02. Kuten aistia saattaa, porukkaa oli todella runsaasti. Arvioisin että jopa 400.

Väenpaljous johtui varmasti paljolti Helsingin kaasuiskuista. Itsekään olisin tuskin mennyt, ellei olisi ollut erityistä tarvetta tukea sateenkaarikansan oikeuksia. En ole aiemmin käynyt prideilemässä yksinkertaisesti siksi, että marssit ovat tuntuneet epäpoliittisilta kulttuuritapahtumilta.

Seksuaalinen tasa-arvo sekä avoimuus ovat kaltaiselleni vapaa-ajattelijalle sellainen itsestäänselvyys, ettei niitä tule ajateltua ilman eri syytä. Tällä kertaa urpot sekoilijat olivat järjestäneet sellaisen.


Onko ilmoilla siis suurta seksuaalipoliittisen vastakkainasettelun uudelleen politisoitumisen makua? Tuskin. Työ seksuaalisen tasa-arvon eteen on toki edelleen kesken eikä heteronormatiivinen kulttuurimmekaan ole suistunut jalustaltaan. Silti minun on vaikea uskoa, että kelloja voitaisiin kääntää taaksepäin.

Vaikka hedelmät ovat osin vielä raakoja, vallankumous on jo tapahtunut. Ilmoilla on uuskonservatiivisuuden nostetta, mutta se on luonteeltaan täysin reaktiivista räpiköintiä väistämättömän edessä. Tosiasioiden tunnustamisen politiikka olisi nyt paikallaan.

Pieni ja epätoivoinen vähemmistö uskonnollisia ja kulttuurisia konservatiiveja tulee ajamaan itsensä marginaaliin samalla kun suuret massat menettävät täydellisesti kiinnostuksensa kontrolloida sitä, miten kukin harrastaa seksiä.


Jo nykyäänkin mietityttää, että joillain ei vissiin ole isommin tekemistä elämässään kun on aikaa kehittää vainoharhaisia pelkotiloja toisten ihmissuhteista. Pikkusieluisten juoruämmien ja -äijien puuhaa. Hommatkaa itsellenne vaikka se jo mainittu elämä!

Sitä sen sijaan en halua edes miettiä, miten sekaisin ihmisen pitää olla kyetäkseen edustaja Virtasen tasoiseen huuruiseen lässytykseen kun toiset sekopäät ovat hyökänneet kaasuaseilla summittaisesti ihmisjoukkoon.

Vastapainoksi suosittelen Mikko Rautalahden kirjoitusta Voi kun se on söpösti höpsö. Se käsittelee tosin edustaja Hemmingin sekoiluja, mutta kaivaa tapahtumista kirurgisen tarkasti sen olennaisen, jota sekoilijoidenkin sietäisi miettiä.


Täytyy muuten tokaista vielä perään, että en ole henkilökohtaisesti kovin innostunut epämääräisestä monikulttuurisuus- ja suvaitsevaisuuslässytyksestä, saati gay-kulttuuriin liittyvästä karnevalismista, bilettelystä ja koreilusta. Mutta eipä minulta kukaan ole niiden fanittamista vaatimassakaan!

Kysymys seksuaalisesta tasa-arvosta ei ole kysymys kulttuurisesta mausta, vaan juuri siitä, mistä käsite kertoo, tasa-arvosta. Siitä että ei syrjitä ja että on samat vapaudet toteuttaa itseään kuin muillakin.

Tästä ei tingitä, vaikka pitäisi rautalangasta vääntää.

Kirjoitus on julkaistu Kansan Uutisissa 9.7.2010.

--- --- ---

Jyväskylän puoluekokouksessa valmistunutta tavoiteohjelmaa voisi kuvailla vanhan sanonnan nurinkäännöksellä: "Ei tullut takkia, tuli vaatekaappi". Omana tavoitteenani valiokuntatyöskentelylle oli ohjelman tiivistäminen ja jäntevöittäminen, mutta lopputulos kasvoikin vielä muutamalla sivulla pohjaesityksestä. Yhtenäisyyttä saatiin sentään uudenlaisella otsikoinnilla.

Kovakourainen kokonaisuuden tiivistäminen olisikin luultavasti johtanut ohjelman hylkäämiseen suuren salin edessä. Puhtaalta pöydältä tehty demokraattinen prosessi oli jo määrännyt lopputuleman raamit.

Kaiken kaikkiaan olen lopputulokseen tyytyväinen, vaikka täytyykin sanoa, että ohjelman sijasta käsissämme on vasemmistoväen toiveiden tynnyri, läpileikkaus kentän tärkeiksi kokemista kysymyksistä. Aineksia on vaikka viisikymmenvuotissuunnitelmaksi

Hyvä niinkin. Tuloksena on käsikirjanen, josta voi tarkastaa kentän kannan mitä moninaisimpiin asioihin. Kukin voi kasata ohjelmasta intohimojensa mukaisen paketin esimerkiksi vaalityöhön. Avaukset koskien esimerkiksi tietoyhteiskuntaa, siirtolaisuutta ja perustuloa tekevät ohjelmasta hyvin edistyksellisen

Jos jatkossa ohjelmalta halutaan kuitenkin ohjelmallisuutta, on aloitettava tilanneanalyysilla kapitalismin nykytilasta ja astetettava strateginen hahmotelma, jolla tilanne muutetaan. Yksittäisten uudistusten listaamisen sijasta tulisi korostaa kokoavien toimintalinjojen määrittämistä. Harkitsisin kokonaan erillisestä periaateohjelmasta luopumista.

Isoimman muutoksen valiokunnassa koki ohjelman aloitus. Se muuttui eteenpäin katsovaksi ("Me olemme tulevaisuus") ja itsevarmaksi ("Vasemmisto haastaa kapitalismin”).

Puolustin valiokunnassa kamppailuhenkisyyden esiintuomista. Miksi emme puhuisi yhteiskunnallisista kamppailuista, jos kuitenkin puhumme oikeistohegemoniasta ja sen murtamisesta?

Kokonaan toinen juttu on sitten, millaisia toimintatapoja kamppailu tarkoittaa. Kamppailut voivat olla parlamentaarisia tai ne voivat olla suoraa toimintaa. Ne voivat olla gandhilaisia tai militantteja, arkisia tai julkisia. Tähän kamppailu-sana ei sinänsä ota kantaa, eikä asioita pidä sekoittaa keskenään. Se sanoo vain, että vastakkainasettelemattomuuden aika on ohi.

Kirjoitus on julkaistu alunperin Aamulehden blogissani, http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/tie-helvettiin-on-kivetty

--- --- ---

Keneltäkään ei varmasti ole jäänyt huomaamatta, että Helsingissä on hyökätty seksuaalivähemmistöjen eli niin sanotun sateenkaarikansan kimppuun. Pride-kulkuetta vastaan käytetyistä kaasuaseista saisi revittyä jo sen verran helvetillisiä historiallisia vertauksia, että jätän tämän mahdollisuuden mieluummin kokonaan käyttämättä.

Sen sijaan en malta olla retostelematta jälkipyykeillä.

Tämänpäiväisissä uutisissa on nimittäin ollut kaksi mielenkiintoista juttua. Ensinnäkin näyttää siltä, että sinimustat kansallissankarimme ovat halunneet tehdä selväksi, ettei tämä jää tähän. Setan ikkunat rikottiin yöllä ja oveen tuhrittiin natsisymboli:

Helsingin Setan ikkunat rikottiin ja ovi töhrittiin natsisymbolein

Keskisormea pystyyn vaan. .|..


Kannattaa kuitenkin muistaa, että provokaatiosta provosoituminen vain vahvistaa tekijöiden tunnetta sankariudesta. Jos päälle tulee vielä tuomiot, niin ollaan jo marttyyreita ja tosi kovia vapaustaistelijoita.

Turha siis lähteä lässyttämään ja moralisoimaan. Kovaa vasten pitää laittaa kova. Teot on tuomittava ja on kysyttävä, mitä v***n pelleilyä on hyökätä joidenkin tanssivien hippien ja tavallisten ihmisten kimppuun. Täysin naurettavaa. Näidenkö te nyt osoitatte olevan teidän vihollisianne?

Valitkaa paremmat kohteet.


Aasinsiltaa kannattaa kulkea Keski-Suomeen. Kristillisdemokraatti Asmo Maanselkä siellä teoretisoi, että "myös Pride-paraati on provokaatio".

Asioiden nurinkääntäminen on tehokas keino, jos sen osaa. Asmon teoreetikon kyvyt eivät vain vakuuta:

"Jos vähemmistö sopeutuu, niin tällöin valtaväestön edustajan ei tarvitse hyväksyä vieraan uskonnon tai oudon seksuaalisen elämäntavan arvoja, mutta ei niitä silloin tarvitse vihamielisesti vastustaakaan."

Olen pahoilani, mutta hyvistä aikomuksistanikaan huolimatta, en ymmärrä tästä mitään.

Luultavasti virke viittaa vain kirjoittajan täydelliseen sekavuuteen, mutta jos tuosta jotain logiikkaa oikein hakemalla hakee, niin "sopeutuminen" tarkoittaa ilmeisesti, että vähemmistön on joko lakattava olemasta vähemmistö ja omaksuttava enemmistön elämäntapa tai sen on harjoitettava vähemmistöläisyyttään vain omissa yksityisissä piireissään tai salaseuroissaan ja oltava julkisesti kuin kuka tahansa enemmistöstä.

Mutta mutta... Koska enemmistön arvoja ei voida määritellä tunnistamatta sisäistä vihollista, on toinen loogisista vaihtoehdoista pakko arvioida epäloogiseksi. Toisaalta koska sopeutuminen tarkoittaisi vähemmistön katoamista, ei toisessakaan logiikassa mitään logiikkaa ole.

Niinpä voin vain todeta, että minun on antauduttava suuremman järjen edessä. Ristin käteni. Olen vain maan matonen, joka ei voi ymmärtää kaiken tarkoitusta. Asmo vie voiton logiikallaan, jonka merkitys jää mysteeriksi. Onko tämä nyt sitä uskovaisuutta?


Onneksi sentään toinen kristillisdemokraatti, Päivi Räsänen, on kunnostautunut järjen valtatiellä. Hän pohtii blogissaan, "voiko Pride-kulkuetta vastaan tehdyn typerän hyökkäyksen tulkita myös vastareaktioksi poliittisen eliitin voimakkaalle arvoliberalistiselle kehitykselle?"

No, olen minäkin sitä mieltä, että kaasuiskusta on aistittavissa se "white trashin" viha ja katkeruus, joka on väistämätön seuraus tuloerojen kasvusta ja köyhän alaluokan synnystä. En sinänsä ihmettelisi, vaikka tekijät osoittautuisivat keskiluokan punaniskaisiksi kakaroiksi, mutta tuloerojen kasvu ja alemman keskiluokan romahtaminen on silti se kasvualusta, joka tätä kansallismielistä nostetta ruokkii.

Köyhän alaluokan syntymisestä sopii todellakin syyttää poliittista eliittiä, ja tässä ärtymyksessä seison täysin roskasakin rinnalla. Mutta mitä arvokonservatiivisuus sitten tarkoittaisi? Varsinkin kun sen määrittelee Räsänen...


Minusta meillä ei ole mitään paluuta kansalliseen yhtenäiskulttuuriin. En näe mitään haikailtavaa äijävallan, autoritaarisuuden ja nationalismin ajoissa. On pidettävä ehdottomasti, etten sanoisi peräti militantisti, kiinni niistä vapauksista, joita erilaiset vähemmistöt ovat meille taistelleet naisista seksuaalivähemmistöihin ja alakulttuureihin.

Eiköhän se white trashkin osaa nauttia naisten itsemääräämisoikeudesta, seksuaalisesta avoimuudesta, yksityisyyden suojasta ja sananvapaudesta sekä kansainvälisestä monikulttuurisuudesta. Olen varma, että osaa.

Sillä mitä tai ketä kukin panee ei pitäisi olla mitään helvetin väliä kunhan aikuisuuden rajoissa pysytään!

Jos on jokin vähemmistö, jota vastaan meidän pitää yhdessä roskasakin kanssa käydä, niin se on jo se mainittu poliittinen eliitti. Siis kun te mietitte, ketä syyttää, niin valitkaa nyt todellakin paremmin ne vihollisenne älkääkä antako mitään tilaa tällaiselle pelleilylle!

Kirjoitus on julkaistu Kansan Uutisissa 4.6.2010

--- --- ---

Uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat pitkään korostaneet politiikan olevan muutakin kuin valtiollista päätöksentekoa. Silti puoluepoliittisella kentällä vallitsee edelleen perinteinen ja konservatiivinen ajattelu, joka suppeimmillaan typistää politiikan julkisten resurssien jakamiseksi tai neljän vuoden välein annettavaksi
ääneksi.

Nähdäkseni porvarillinen hegemonia voidaan murtaa vain, jos se haastetaan paitsi virallisissa elimissä myös niiden ”ideologisten käytäntöjen” tasolla, jotka hallitsevat ihmisten elämää työn ja arjen piirissä. Porvarillinen hegemonia ei ole ”tuolla jossain”, hallituksessa. Ihmiset elävät sitä kotona, kaupungilla, työpaikoilla,
kaikkialla.

Vastahegemonia on rakennettava kortteli korttelilta ihmisten jokapäiväisen sosiaalisen vuorovaikutuksen tasolla. On luotava vasemmmistohenkisiä tapoja elää ja työskennellä. On luotava elämänmuotoa, joka haastaa porvarillisen elämän. Ei riitä, että kamppaillaan erilaisten valtiollisten instituutioiden hallinnasta.

Tällaista vastahegemoniaa ovat esimerkiksi Kahvila Hertta Tampereella sekä Vastavoima-ryhmä Helsingissä.

Hertta panee suoraan käytäntöön sitä ekologista ja solidaarista vaihtoehtoa, jonka lainsäädännöllisiä puitteita vasemmistopoliitikot yrittävät osaltaan rakentaa. Oman esimerkkinsä voimalla Hertta pakottaa tiedostamaan, että työtä ja tuotantoa on mahdollista organisoida toisin. Innoittava esimerkki tarttuu yleisöönsä ja panee
miettimään, josko itse kukin voisi tehdä jotain vastaavaa.

Vastavoima on laajentanut käsitystä työtaistelusta. Lakot tulevat nyt yhteiskunnalliseen tilaan ja lähelle ihmisten arkea. Rikkurileipä-tarra leipäpussissa ei pysäytä rikkurituotantoa, mutta mediahuomiota taitavasti keräämällä se rikkoo sen tietämättömyyden muurin, joka eristää kuluttajat työntekijöistä. Se mikä on poissa silmistä, ei olekaan enää poissa mielestä.

Kun politiikkaa tehdään pelkkä hallitusvalta silmissä, on kaikella toiminnalla vain välineellinen merkitys. Näin hukataan ajatus siitä, että ihmisillä on myös itsenäisiä voimavaroja ja intohimoja toisenlaisen maailman rakentamiseksi suoraan omista lähtökohdistaan.

Porvarillinen hegemonia kestää porvarihallitusta myöten niin kauan kuin ihmiset käyttäytyvät arjessaan ja työpaikoillaan kuten porvarillinen yhteiskunta heiltä odottaa.

Siksi minusta se, miten puolueen perustason työtä organisoidaan, ei ole epäpoliittinen kysymys. Olisi päinvastoin asetettava kysymys, miten puolueorganisaatio voisi olla jatkuvasti elävässä yhteydessä erilaisiin yhteiskunnallisiin kamppailuihin ja toimisi ihmisten rinnalla porvarillisen hegemonian murtamiseksi.

Akuuteimmat poliittiset haasteet ovat siis juuri perustasolla. Olisi luotava uutta vasemmistolaista toimintakulttuuria, eikä tyydyttävä vain tiedottamaan etäisestä olemassaolosta mahdollisten äänten toivossa.

Anna Kontula julkaisi hiljattain mielenkiintoisen blogauksen, jossa hän osoitti, että jo muutamia selkeästi prekaareja ryhmiä tilastoimalla prekariaatin lukumäärä Suomessa nousee lähes miljoonaan ihmiseen.

Oman lähestymistapani mukaan prekariaatti ei ole sellainen sosiologinen ryhmä, joka voitaisiin määritellä listaamalla erilaisia luokituksia, mutta Kontulan tulos on silti merkittävä. Se auttaa hahmottamaan ilmiön yhteiskunnallista laajuutta.

Kontula kiteyttää tuloksensa käsitteeseen ”miljoonan marginaali”. Ei siis mikään marginaali ensinkään! Kaiken lisäksi tulos on luultavasti ennemminkin ala- kuin yläkanttiin, kuten perustelen alempana.

Törmäsin blogauksen jälkikeskusteluissa jälleen muutamaan hämärään väitteeseen prekariaattikeskustelua kohtaan. Yritän vastata niihin tässä. Väitteet ovat samoja, jotka toistuvat valtamedian, kuten myös monen vasemmisto- ja ay-aktiivin puheenvuoroissa.

Yleensä näissä lähinnä ilmennetään lähinnä omia totunnaisia ajattelukaavioita ja populaareja itsestäänselvyyksiä sen sijaan, että tutkittaisiin, mitä prekariaatin käsitteellä on oikeastaan haluttu sanoa.

Selitettäköön siis muutama juttu vielä kerran. Toisto on kaikkien sotien äiti.

Ensinnäkin on hyvä muistaa, että prekariaattikeskustelu on yhteiskunnallisten liikkeiden synnyttämää keskustelua. Prekariaatin käsite on kytkeytynyt erityisesti niin sanottuun EuroMayDay-prosessiin, mutta myös muihin kokeileviin organisaatioprosesseihin, jotka ovat kulkeneet läpi eurooppalaisen toimintakentän vuodesta 2001 aina näihin päiviin saakka.

Näistä prosesseista käsite on sittemmin levinnyt myös akateemisten työelämätutkijoiden, valtamedian, ay-liikkeen ja poliittisten puolueiden piiriin.

Toisin sanoen liikkeet loivat prekariaattikeskustelun avatakseen Eurooppaan uuden poliittisen prosessin (useita prosesseja). Ensisijaista ei ole ollut tehdä sosiologista hyllymetritutkimusta pölyttyneitä asiantuntijoita tai teknokraatteja varten, ei edes ay-teknokraatteja varten. Ensisijaista on ollut se, mitä käsitteellä on voitu tehdä ihmisten mobilisoimiseksi.

Ensisijaista on siis ollut käsitteen toiminta yhteiskunnallisen liikkeen liikuttajana.

Se mitä prekariaatin käsitteellä on tehty, varsin tehokkaastikin, on ollut tuoda erilaisia vakiintuneeseen palkkatyöasemaan samastumattomia ryhmiä yhteen korostaen näiden asemaa työvoimana, työläisinä. Prekariaatin käsite on poliittinen käsite, jolla on luotu itsetietoisuutta ja ymmärrystä siitä, että niin sanottu joustava työvoima on uuden kapitalismin strategisesti keskeistä polttoainetta.

Se että joillain prekaareilla on ulkokohtaista vastaavuutta vaikkapa vanhan ajan sekatyömiehiin ja -naisiin on täysin merkityksetöntä. Prekariaattikeskustelussa on kyse kapitalistisen talousjärjestelmän muutoksen ja murtuman käytännöllisestä analyysista, ei sosiologisesta tyypittelystä.

Siksi on hämmentävää, että jotkut itsensä poliittisiksi lukevat ihmiset ovat kovin innokkaita kysymään, onko käsite “totta” jossain abstraktissa käsiterealismin mielessä. Käsite on eletty todeksi. Tämä kelvatkoon nojatuolinillittäjille. Sosioteknokraattien tarpeisiin kategorisoida ihmisryhmiä (search and destroy) ei varmasti ole haluttukaan vastata.

Seuraava valituksen aihe on yleensä ollut, että on luotu käsite, joka ei tuo mitään uutta vanhaan kunnon proletariaatin käsitteeseen. Hyvä on, on totta, että prekariaattikeskustelussa on korostettu niin sanotun fordistisen sopimisjärjestelmän purkautumisen tuoneen työelämään monia samanlaisia piirteitä kuin aikana ennen joukkovoiman ja työehtojen kehittymistä.

Mutta jos näin onkin tehty, niin mistä nilittäjät sitten nilittävät? Siitäkö, että työläistietoisuutta on luotu väärällä sanalla? Onko siis tehty väärin kun ihmisille on tarjottu käsite, joka on ollut vapaa ideologisesta painolastista ja työväenliikkeen historiallisista typeryyksistä? Olisiko proletariaatti-sanalla kyetty yhdistämään juuri joustotyövoimaa?

Omasta mielestäni prekariaattikeskustelussa parasta on ollut päinvastoin se, että ihmisten on annettu punnita omia kokemuksiaan omista lähtökohdistaan käsin. Kukaan ei ole ollut tuputtamassa ideologista sanastoa, jota on ensin opeteltu ulkoa jossain sisäsiittoisessa puolueen opintopiirissä tai joka on otettu tieteellisenä totuutena yhteiskuntatieteiden oppikirjasta.

Sopii myös muistaa, ettei prekariaattikeskustelussa ole koskaan suhtauduttu kielteisesti fordistisen kompromissin purkautumiseen. Sen sijaan on korostettu, että fordismi tarkoitti kansallista säätelyjärjestelmää, johon liittynyttä ahdistavaa monokulttuuria uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat nimenomaan paenneet. Hyvästi fordismi, hyvästi nationalismi, yhtenäiskulttuuri ja autoritaarisuus! Emme jää kaipaamaan.

Sitä paitsi nillitys ei edes osu oikeaan. Se osuisi, jos prekariaatilla todellakin tarkoitettaisiin vain pätkä- ja silpputyöläisiä, kuten monet toki yhä luulevat kykenemättöminä purkamaan vakituisen työsuhteen ylikoodausta omassa päässään.

Jotain edistystä on sentään tapahtumassa kun eri tahot ovat viime aikoina havahtuneet niin sanottujen itsensä työllistäjien olemassaoloon. Orastavat merkit kertovat, että pätkä- ja silpputyöläisten lisäksi työmarkkinoilta aletaan hahmottaa myös toinen iso prekaarin työvoiman joukko, erityinen työläisyrittäjyyden muoto, joka kiteytyy projektityöläisyydessä, freelancereissa, toiminimissä, uusosuuskunnissa ja monissa muissa yksinyrittämisen muodoissa, miksei myös osassa pienyrityksistä.

Jos palaamme vielä hetkeksi työväenliikkeeen ideologisiin pinttymiin, niin niiden mukaisestihan meidän pitäisi puhua itsensä työllistäjien ryhmästä pikkuporvaristona. Tämä olisi onneton kömmähdys, sillä kyse ei todellakaan ole perusluokkien välisestä “välikerrostumasta”, vaan perustavammasta muutoksesta tuotantovälineissä. Ideologisessa sanastossa pitäytyminen tarkoittaisi siis vain tilanteen täydellistä epäpolitisointia.

Emme elä enää teollisessa yhteiskunnassa, vaan verkostoteknologioiden aikaa. Pääomalle on hyödyllistä antaa osan työvoimaa hallita uusia tuotantovälineitä itsenäisesti ja antaa komennon järjestyä esimerkiksi pankkivelan ja työläisyrittäjien suoran kilpailuttamisen muodossa.

Osansa kuviossa on silläkin, että nykyaikainen työvoima on yleisesti ottaen suhteellisen koulutettua ja “sivistettyä”. On pääomalle edullista laittaa tällainen työvoima toimimaan autonomisesti ja komentamaan itse itseään siinä määrin kuin mahdollista.

Siis kun kysytään, onko prekariaattikeskustelu vain paluuta 1800-luvulle, niin ei todellakaan ole. Se pyrkii päinvastoin päivittämään luokka-analyysia nykyaikaisten tuotantovälineiden ja työvoiman subjektiivisuuden perustalta.

Se pyrkii politisoimaan tilanteen, jossa pääoman on tuottavuuden lisäämiseksi annettava osalle työvoimaa entistä suurempi autonomia kykenemättä kuitenkaan päästämään tätä komentonsa ulkopuolellekaan (näin ei tietenkään voi tapahtua kapitalismissa). Prekariaattikeskustelussa tätä uutta ristiriitaa on tarkasteltu uusien kontrollien syntymisenä.

Onko prekariaatti siis määriteltävissä pätkä- ja silpputyöläisiksi + itsensä työllistäjiksi. Ei. Prekariaattikeskustelun väite kuuluu, että enemmän tai vähemmän kaikelta työvoimalta aletaan uudessa työn järjestyksessä odottaa yrittäjämäistä suoriutumista.

Näin tapahtuu niin työmarkkinoilla ylipäätään kuin yksittäisillä työpaikoillakin. Näin tapahtuu olit työtön tai työllinen.

Siis se, mikä näkyy ehkä konkreettisimmillaan pätkä- ja silpputyöläisten sekä itsensä työllistäjien hahmoissa, on yleistymässä eri tavoin kaikkien osaksi. Tunnemmehan jo aktiivisen työvoimapolitiikan, elinikäisen oppimisen imperatiivin, tiimityön metodit, yksilöidyt palkkausjärjestelmät, uudet työajan seurantamenetelmät...

Vakituiset työsuhteetkaan eivät ole mitenkään kehityksen ulkopuolella. Epäsäännöllisen säännölliset yt-neuvottelut pitävät palkkatyöläisen kuin palkkatyöläisen yritteliäällä tuulella. Prekariaatin ulkopuolella alkaa todellakin olla vähemmistö työväestä, kuten Kontulan blogaus haastaa ajattelemaan. Kontulan luvut siis tuskin edes tavoittavat ilmiön koko laajuutta.

Kaikki tapahtuu kuitenkin uudenlaisen tuotantovälineistön ja uudenlaisen työvoiman subjektiivisuuden perustalta, ei paluuna menneeseen (vaikka sama vanha kapitalismi viitekehyksenä onkin).

Tai jos niin halutaan, voidaan varmasti sanoa, että muodollisesti prekariaatin asema ei poikkea mitenkään proletariaatin ikiaikaisesta asemasta. Ei poikkeakaan. Kuitenkin sisällöllisesti prekariaatti ilmentää uutta tapaa, jolla kapitalismi kuluttaa työvoimaa. Siis uutta ja vanhaa. Kinastelu joko-tai -asetelmassa on turhaa.

Saksalaiset sosiologit Hans Pongratz ja Günter Voß kiteyttävät kapitalismin kehityksen englanninkieliseen uudissanaan “entreployee” (employee+entrepreneur).

Uutta tapaa, jolla kapitalismi kuluttaa työvoimaa, he luonnehtivat seuraavasti:

1) Työntekijöiden on kontrolloitava työssä suoriutumistaan henkilökohtaisesti siinä missä tämä oli aiemmin työnjohdon tehtävä. Kyvystä suoriutua tehtävistä itsenäisesti ja johtaa omaa työntekoaan tulee työvoimalta odotettava uusi laadullinen ominaisuus.

2) Työntekijöiden on suhtauduttava omiin persoonallisiin valmiuksiinsa työkykyinä, joita on kehitettävä strategisesti työllistymismahdollisuuksien näkökulmasta. Valmiudet on ymmärrettävä henkilökohtaisena “pääomana”, jota on kasvatettava ja vaalittava taloudellisen menestyksen nimissä.

3) Seurauksena on itsensä läpikotainen kaupallistaminen. Omien kykyjen jatkuvasta kehittämisestä on tehtävä henkilökohtainen “tuotantotalous”, johon on panostettava jatkuvasti. Vastaavasti oman osaamisen ympärille on luotava henkilökohtainen “markkinatalous”. On varmistettava jatkuvasti, että itselle on kysyntää ja että joku maksaa kehitetystä ja myydystä osaamisesta.

Teoreettinen kiteytys on tietysti teoreettinen kiteytys eikä siitä suoraa seuraa, että vanha työn maailma loppuisi kuin seinään. Kyse on tendenssin hahmottelemisesta. Prekariaatilla ei viitata siis niinkään joihinkin määrättyihin ryhmiin, vaan epämääräisempään mutta perustavasti työelämää muuttavaan vitsaukseen, joka tosin sisältää samalla jo uusia vapautumisen mahdollisuuksia.

Työvoiman yrittäjämuotoistumisen seurauksena on, että työelämän prekaarius aletaan kokea uhkana oman persoonallisuuden vakautta ja eheyttä kohtaan. Toimeentulon epävarmuus näyttäytyy henkilökohtaisena epäonnistumisena. Kun henkilökohtainen tuotantotalous ja markkinatalous romahtavat, ei voi syyttää kuin omaa kykenemättömyyttään.

Tässä on seikka, jota pitäisi tutkia enemmän.

Vanha työväenliike organisoitui kollektiiviselta perustalta. Työtä tehtiin kollektiiveissa ja työväenliike organisoitui kollektiivisena liikkeenä. Jos prekariaattikeskustelussa on kyetty ennakoimaan kehitystä oikein, on kollektiivisuuden sijasta ennemminkin persoonallisuus linkki uuden työvoiman organisaatioon – mitä se sitten käytännössä tarkoittaakaan.

Syrjäyttääkö prekariaatti siis proletariaatin tai työväenluokan käsitteet? Ei. Onko se samaa ja vanhaa proletariaattia? Kyllä ja ei. Onko prekariaatti uusi osa proletariaattia tai työväkeä? Kyllä, ja sen muotoutuminen ilmentää, että koko se tapa, jolla työvoimaa kulutetaan on muuttumassa.

Kun puhutaan prekariaatista, ei puhuta ilmiöstä, joka on ollut aina. Prekariaatista puhutaan työvoiman kuluttamisen uutena paradigmana.

--- --- ---

Hans Pongratzin ja Günter Voßin helppolukuisen artikkelin voit ladata täältä.

Vallankumouksen Hedelmiä on tehnyt hyvän listauksen suomalaisesta prekariaattikirjallisuudesta. Tutustu siihen täällä.

Anna-Reetta Korhosen ja Miika Saukkosen kanssa kirjoittamamme Paskaduunista barrikadille -kirjan, voit ostaa e-kirjana (vain 8 €) täältä.

Edellinen blogaukseni käsitteli kulttuuriteorian Elvistä. Tämänkertainen käsittelee sitten ilmeisesti marxilaisen teorian joulupukkia, David Harveyta, teoriamaailmassa kovassa nosteessa olevaa valkopartaista pappaa.

Zizekin tavoin myös Harvey on onnistunut erottautumaan mediataitoisena työmyyränä. Tyyliltään hän poikkeaa elvistelijästä jokseenkin paljon.

Harveyn mediataidon salaisuus on yksinkertainen. Tyyppi puhuu asiaa. Tyyppi on myös tuottanut nettiin kokonaisia luentosarjoja televisioesiintymisten ja konferenssipuheenvuorojen lisäksi. En pane pahakseni myöskään helposti ymmärrettävää englantia.

Harveyn esiintyminen ei juuri lantioliikkeitä sisällä, mutta hän ja hänen kannattajansa ovat totisesti ymmärtäneet YouTuben ja Vimeon poliittisen merkityksen. Joskus yksinkertainen on kauneinta. Ei välttämättä tarvita enempää kuin puhuva pää ja digivideokamera. Auraattista etua tuo toki, että tyyppi posottaa pitkätkin esitelmänsä sujuvasti ilman muistiinpanoja.

The Crises of Capitalism -videolla Harvey kiteyttää käsityksensä siitä, mitkä ovat tyypilliset tavat analysoida finanssikriisiä. Ensimmäisen mukaan kriisi johtuu psykologisista tekijöistä. Ihmiset ovat ahneita ja vallanhimoisia. Toisen mukaan kyse on instituutioiden epäonnistumisesta. Tarvitaan parempaa sääntelyä. Kolmas katsoo, että taloustieteellinen teoria on ollut virheellistä ja tarvitaan tiedettä, joka antaa paremmat välineet hallita markkinoita.

Neljäs katsoo kriisin viittaavan kulttuuriseen tautiin. Anglo-amerikkalainen maailman arvot ja elämäntapa ovat kestämättömän maailmantalouden takana. Viidennen selitysmallin mukaan sääntelyä on ollut liikaa ja se on ollut vääränlaista.

Harveyn oma vastaus on, että kriisit ovat kapitalistisen talousjärjestelmän väistämätön ominaisuus. Ne johtuvat kapitalismin sisäisistä ristiriidoista, joita ei voida ylittää kapitalismin puitteissa.

Yksinään tämän toteaminen olisi kuitenkin laiskaa ja merkityksetöntä. On tarkasteltava, mitä erityistä kriisit ilmaisevat kustakin kapitalismin historiallisesta vaiheesta. Tätä työtä Harvey mainostaa tehneensä uudessa kirjassaan The Enigma of Capital.

Nykykriisejä täytyy Harveyn mukaan analysoida ennen kaikkea velkatalouden näkökulmasta. Uusliberalistinen kapitalismin vaihe alkoi Harveyn mukaan 1970-luvulla sen seurauksena, että työvoima oli saavuttanut kansallisissa puitteissa voimakkaan aseman ja tehnyt itsestään pääomalle kallista. Pääomapiirit vapauttivat kansainväliset pääomamarkkinat ja antoivat näin pääomalle suoran pääsyn työvoimaan kaikkialla maailmassa.

Pääoman vapauttamista on Harveyn mukaan seurannut palkkatason matala ja suorastaan negatiivinen kehitys, joka on puolestaan luonut vajetta kysynnässä. Ostovoimaa paikkaamaan on sen sijaan syntynyt monitasoinen ja monimutkainen luototusjärjestelmä luottokorteista asuntolainamarkkinoihin ja erilaiset rahoittajat ovat alkaneet näytellä ratkaisevaa roolia taloudessa.

Talouskasvun painopiste on siirtynyt reaalitaloudesta finanssitalouteen, joka räjähdysherkkänä järjestelmänä on sittemmin kriisiytynyt vähän väliä – ja monesti nimenomaan asunto- ja kiinteistömarkkinoiden osalta.

Kriisit ovat kapitalistisen talouden ”systeeminen riski”, joka ei ratkea kapitalismin puitteissa, vaan ainoastaan siirtyy markkinoilta tai maanosasta toiselle. Kriisi uhkaa aina, mikäli poliitikot ja investoijat eivät kykene pitämään yllä keskimääräistä kolmen prosentin vuotuista talouskasvua.

Tällainen imperatiivi tarkoittaa, että vuosi vuodelta pääomapiirien on löydettävä tuottavia sijoituskohteita yhä suuremmalle määrälle rahaa. Tämä ei lisäksi voi globaalistuneessa tilanteessa tapahtua enää avaamalla uusia markkinoita kapitalismin ulkopuolelle. Uutta kysyntää on löydettävä järjestelmän sisältä jo olemassa olevien kuluttajien piiristä.

1970-luvulta lähtien pääomalla on ollut vaikeuksia tehdä tuottoisia sijoituksia reaalitalouden piirissä. Yhä suurempi osa voitoista on sen sijaan kerätty finanssimarkkinoilta. Harvey kysyy, onko kolmen prosentin vuotuinen kasvu mahdollista loputtomiin.

Yksinkertainen kysymys, johon on yhtä yksinkertaista vastata. Ei tietenkään. Loputon kapitalistinen kasvu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Harveyn hypoteesi on, että olemme kapitalistisen kehityksen käännepisteessä. Pääomapiireillä on yhä vaikeampaa pitää yllä kolmen prosentin vuotuista kasvua – eikä se joka tapauksessa ole mahdollista ekologisesta tilanteesta johtuen. Kapitalistisen järjestelmän uusintaminen on yleisessä kriisissä.

Tämä ei tosin tarkoita, etteikö uusia superrikkaita eliittejä syntyisi jatkuvasti eri puolille maailmaa.

Mitä tämä tarkoittaa poliittisesti? Katso valkopartaisen ukkelin video ja huolehdi lanneliikkkeistä itse!